Kesäkuun alussa oli koleaa, sateista, mutta pilkahti aurinkokin välillä pilvien lomassa. Tyypillinen suomalaiskesän alku. Näissä tunnelmissa pidettiin Oriveden Opiston kurssi “Ihmisiä kesäisessä Helsingissä”. Välillä jännitettiin säätä, mutta etupäässä tutkittiin ja ihmeteltiin sitä kuuluisaa valokuvauksellista valoa.
Vaikka kurssin nimi olikin “Ihmisiä kesäisessä Helsingissä”, aloitimme teemalla “Tämä ei ole miljöökuva”. Istuimme tukevasti sisällä Kasarmikadun opiskelutiloissa ja tutkimme yksityiskohtaisesti valokuvauksellista valoa. Valo- ja varjopuolen lisäksi alla olevassa kuvassa tutkittiin etu- ja taka-alan hyväksikäyttöä. Taustaa elävöittää kurssin vetäjä vaaleassa paidassaan.
Kuvassa on aina pääkohde, joka on valollisin ja kontrastisin kohta kuvassa. Mutta taustalla toki voi “hiippailla jotain jännittäviä elementtejä, jotka lisäävät kuvan kerrontaa..” (kuva ja tekstilainaus: Tanja Palmunen)
Aloitimme tutustumalla erilaisiin miljööolosuhteisiin tutkimalla ikkunan valon hyödyntämistä. Kuvauskalustona käytimme ainoastaan ikkunan valoa ja liian tummiksi jääneitä varjokohtia vaalensimme heijastimilla. Kokeilimme useita eri värisiä ja pintaisia heijastimia, jotta niiden väliset erot havainnollistuisivat kunnolla. Koko kurssin tarkoituksena oli käyttää mahdollisimman kevyttä ja edullista valaisukalustoa, joten siksi kaikenlaiset itse rakennellut versiot olivat kovassa käytössä. (Edellinen ja seuraava kuva: Tanja Palmunen)
Sää onneksi suosi meitä viikonlopun aikana, eikä meidän tarvinnut olla sisätiloissa kaiken aikaa. Ehkä kurssin hauskin juttu lähti elämään omaa elämäänsä sunnuntai-aamuna. Kurssilaisilla oli kuvaustehtäviä viikonlopun aikana yhteisen opetuksen lisäksi.
Tanja ja Markku kuvasivat sunnuntai-aamuna kuvan, “jossa vähän ujo ja pelokas tuleva vävypoika on menossa laivalle vastaan tulevaa anoppiaan. Hänellä on kädessään suuri kukkakimppu, jonka hän aikoo ojentaa tulevalle anopille. Tiedossa on kokonainen päivä yhdessä Helsingissä. Vähän jännittää.” Katsoimme tämän kuvan kuvapalautteessa aamulla ja siitä oli hauskaa jatkaa tarinaa yhteisillä demoilla…
Anoppi on päässyt maihin. Hän ei ole ollut Helsingissä kovinkaan monta kertaa. Hän pyytää ikuistamaan itsensä tyttärensä nykyisen kotitalon edessä. Vähän uusi tuttavuus vielä epäilyttää…
Havainnollistimme tässä kuvauspaikan valitsemista ja kuvan ottamista vain kohteen ja taustan välisiä sävyeroja katsomalla. Taustalla näkyy, että aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Siksi valitsimme kuvauspaikaksi varjoisen kohdan, koska käytössämme ei ollut erillisiä lisävalonlähteitä, kuten salamalaitteita. Veimme mallin lähelle seinää sellaiseen kohtaan, että mallin vieressä on ovisyvennys. Se toimii varjostimena ja luo mallin kasvoille varjopuolen. Valopuoleen heijastuu valoa kadun vastakkaisen rakennuksen seinästä. Sitten vain katsottiin, että malli irtoaa taustasta, eikä mitään kasva hänen päästään.
… ja tietenkin pitäähän se kuva saada sen vävypojankin kanssa, kun kerran kukkiakin toi…
Näissä kuvissa olemme edelleen samalla kadulla, mutta lisäsimme kuvaan toisen ihmisen. Tarkoituksemme oli demonstroida kaksi erilaista kuvaa, joissa on kaksi ihmistä. Näissä ensimmäisissä versioissa molemmat katsovat kameraan ja poseeraavat. Lisäksi tutkimme kukkakimpun luontevaa paikkaa.
… Ihanaa, se toi kukkia!
Tämä lienee takauma tarinssa, koska kukatha oli jo annettu. Kuva on enemmän toiminnallisempi ja dokumentaarisempi. Ylemmässä kuvassa molemmat henkilöt ovat samanarvoisia, mutta alemmassa kuvassa “anopin” tunnetila kukkien saamishetkellä on tärkein ja siksi kuva on otettu tästä suunnasta. (Aika hyvin eläytyvä malli meillä, eikö vain :))
Kuinka sitten toimittiin… Ensimmäisessä kuvassa käydään läpi sitä, ettei kannata kuvata (ainakaan aina!) mallia selkä seinää vasten. Miljöötä ei tällöin paljon näy ja valo on mallin kasvoilla aivan tasainen. Toinen kuva havainnollistaa sitä, miten tilanne muuttuu, kun malli käännetäänkin seinän viereen. Taustalle tulee näkyviin katua ja kasvoille saadaan valon ja varjon rytmi (toimintakuvat: Markku Rintala).
Pikkuhiljaa anopistakin alkaa tuntua, että ihan hyvä tyypihän tuo tuleva vävypoika on. Voi vähän nauraakin ja eiköhän tämä päiväkin tästä suju oikein mukavasti. Vävypoika ei ole vielä ihan varma, miltä hänestä tuntuu..
Uskaltauduimme keskelle katua, koska emme olleet ihan pääväylällä ja oli sunnuntai-aamu. Keskellä katua valo olikin täysin suunnaton. Jos edellisessä demossa veimme mallin seinän viereen, jotta saimme kasvoille varjopuolen, keskellä katua se ei ollut mahdollista. Tämän takia toimme varjon malliemme luo. Vähän sama asia kuin se kuuluisampi vertaus vuoresta (alla oleva kuva: Tanja Palmunen).
Ja arvatkaa miten tarina jatkui? Kolmella eri tavalla. Kolme ryhmää suunnitteli jatkokuvan ja toteutti sen. Saimme sunnuntaipäivän aikana mahtavat naurut tarinaa suunnitellessa ja kuvia katsoessa. Teimme hienoja yksittäisiä kuvia ja lopulta kokonaisen kuvatarinan. Vävypoikana kuvissa oli Markku Rintala ja naismallina Tupu Hautamäki. heitä saamme kiittää mahtavasta eläytymisestä rooleihin!
Kesäinen Helsinki näytti meille erilaisia sääolosuhteita, jotta päästiin kiinni miljöökuvaukseen ja valokuvauksellisen valoon. Paikalla oli loistava porukka, joka kyseli, teki, innosti, kuvasi ja kuunteli. Nyt vain kohti niitä kesäisempiä henkilökuvia!